Pahkasika Paskiainen taas maailmalla

Tai no, ihan vaan Lahdessa. Kun täällä rannalla oli niin kylmä, lähdettiin lämmittelemään sisämaahan, ja lämmitä Lahdessa olikin.

Emme toki lähteneet sinne pelkästään aurinkolomailemaan, vaan käväistiin siinä ohessa Lahden kansainvälisessä koiranäytelmässäkin. Varhain aamulla pakkasimme taas Möttösen tavaroineen Hannan Skodaan Vallun ja Simpun seuraksi, tällä kertaa Mexi hyväksyi mukisematta jalkatilamatkustamonsa. Jo heti matkan alussa Hanna totesi Mexin lihoneen viime näkemältä, eikä siitä näkemästä kovin montaa päivää ollut kulunut. Tarkemman tarkastelun jälkeen totesin minäkin Möttösen näyttävät omituisen pullukalta, olihan se jo ollut pitkään hieman hoikistunut. Syykin tähän sitten selvisi ennen pitkää, Lahteen päästyämme Mexillä oli kova hätä, ja ulos tulikin varsin hyvät määrät suolapähkinöitä... kokonaisia, puolikkaita, vähän purtuja, enemmän purtuja, ihan kaikenlaisia. Selvisi siinä sitten samalla edellisenä iltana mystisesti kadonneen puolikkaan suolapähkinäpussin arvoitus. Kyllä se siitä sitten päivän aikana hiljalleen helpotti kun ahkerasti käveltiin. Kehään mennessä Mexi oli jo lähes omissa (runsaissa) mitoissaan.

Koska salukit olivat kehässä jo heti aamusta ja whippetit vasta iltapäivällä, jäi meille Mexin kanssa hyvää aikaa tutkia harvinaisen runsasta ja hyvää shoppailutarjontaa, ja tokihan sieltä yhtä ja toistaa mukaankin lähti. Nautimme auringosta näyttelyalueen mukavissa maisemissa ja katseltiin vääränrotuisia koiria kehissään. Hallissa oli mukavan tilavaa, joten pääsimme kerrankin ihan sujuvasti liikkumaan ja katselemaan muidenkin kehien tapahtumia.

Whippettejä taisi olla paikalla ehkä hieman alle 50. Parhaaksi urokseksi valittiin Möttösen ja Hillerin nuori ja komea amerikan setä Bueno ( Fanfares Too Cool To Care)... taas. Amerikan setä on aloittanut aika komeasti uransa näyttelyissä, olemme kovin ylpeitä tästä(kin) hienosta sukulaisesta. Möttönen otti osaa avoimeen luokkaan, johon oli ilmoitettu 10 narttua. Tuomari oli koko päivän jaellut varsin avokätisesti laatupalkintoja koko skaalalla, joten odotukset eivät hurjan korkealla olleet, etenkään sen jälkeen kun tuomaritäti kaivoi mittakepin esiin. Mittauksesta tai ennemminkin tuloksesta huolimatta Möttöselle kuitenkin ojennettiin vaaleanpunainen nauha... tokihan Möttönen on erinomainen rotunsa edustaja, mutta aina kun tuo mitta kaivetaan esiin, ei asia enää ole niin selvä. Tuomarimme kuitenkin oli kai sitä mieltä, että mitäs tuosta, kun ei muita vikoja sitten juurikaan Möttösessä ole. Koska unohdin hakea arvostelun, jää arvailuksi, mitä mieltä se tuomari Möttösestä ja Möttösen koosta oli, tai kiloista. Möttönen sitten vielä sijoittui luokassa neljänneksi, eikä tosiaankaan hävitty huonoille. Tuntuu aina mukavalta kun pärjää sellaisten koirien joukossa, joita itse pitää kauniina.

Ennen kotiin lähtöä sitten vielä Anita ystävällisesti otti muutaman kuvan Möttösestä ja kun saatiin vielä Elomaan Tuija Mexin narun toiseen päähän tulos oli varsin esittelykelpoista... kiitos paljon Anitalle ja Tuijalle.

Olkaapa hyvät, Möttösen virallinen kaksivuotiskuva:

Kuva: Anita Sandqvist

Suosi suomalaista, osta ulkomaista.

Lapsesta asti minulle on tolkutettu, että osta suomalaista, se kannattaa, korkeammasta hinnasta huolimatta... saat laatua ja tuotteilla on takuu, unohtamatta sitä, että suomalaisen kanssa on huomattavasti helpompi sopia järjestelyistä, jos tuote ei olekaan sitä mitä haluat.

No, onpa taas jälleen kerran käytäntö osoittanut, että tämä ei pidä paikkaansa. Tällä kertaa on kyse koiran kaulapannoista.

Tilasin pari vuotta sitten kaksi suomalaisvalmisteista laadukkaiksi kehuttua kangaspantaa eräästä liikkeestä. Pannat tulivat ja nätit olivat, kuten nettikuvissa näyttikin. Nipsulla oli vaaleanpunainen panta, jossa oli kullanvärisiä sydänniittejä, Buffylle tuli musta panta valkoisilla lumihiutale niiteillä. (Toki Cleakin sai pannan, mutta ei suomalaista, joten ei siitä tässä yhteydessä enempää, kuin, että hyvä on edelleen) Kiva oli lähteä joulumetsäilyyn uusissa pannoissa tyttöjen kanssa. Mutta mitä ihmettä... ensimmäisen reissun jälkeen Buffyn pannasta alkoi törröttää niittin taustapiikit. Niiteissä oli erittäin pitkät ja terävät piikit takana ja valmistusaine oli ohut ja taipuisa metalli, joka ei tosiaankaan kestänyt edes tätä yhtä lenkkiä.

Ei muuta kuin joulun jälkeen yhteyttä myyjään, joka heti lupasikin lähettää uudet tilalle. En kuitenkaan tähän enää suostunut, koska uusilla samanlaisilla rojuilla en tehnyt mitään. Pienen väänön jälkeen palautin pannat ja he palauttivat rahani. Samasta kaupasta Clealle tilattu lähes samanlainen, mutta ulkomaalaisvalmisteinen panta oli täysin eri laatua ja koiraturvallisilla niiteillä varustettu. Kyseinen panta olisi käytössä edelleen, ellei Hilleri olisi syöyt siitä muovista lukkoa rikki.

Olin hyvin hämmästynyt, että tuollaista rojua myydään, ja vielä suomalaisvalmisteisena. Oli kuulema ihan kokeneen koiraihmisen tuotantoa. Tätä on hyvin vaikea uskoa, koska kukaan koiratuntija ei käyttäisi noin vaarallisia koristeita koiran tarvikkeissa.

No eipä mitään, seuraavat vuodet ollaan menty ulkomaalaisilla pannoilla... Pantoja on osteltu näyttelyreissuilla tai tilattu netistä Virosta, Venäjältä ja Englannista, ja kaikki kestäneet niille tarkoitetun käytön hienosti. Jopa ne neljä Pietarista ostamaani 5 euroa maksanutta pantaa, vaikka ulkonäkö hieman muuta lupasikin.

Nykyään netti alkaa olla pullollaan erilaisia pantakauppiaita. Toinen toistaan hienompia pantoja tarjolla siellä ja täällä. Vaikka olin suunnitellut, että en enää osta muuta kuin sellaista, jonka laadun voin omin käsin ja silmin todeta, päädyin kuitenkin joulun alla hankkimaan Möttöselle hienon timanttipannan suomalaiselta valmistajalta pelkkien kuvien perusteella... ja kuten varmasti arvaatte... metsään meni. Pannalle tuli hintaa lähes 50 euroa (joo, kyllä, olen hullu kun tuollaisia summia tuhlaan koiran kaulapantaan). Kauan odotettu panta saapui, ja yllätys oli melkoinen, kun paketista tuli vinoon ommeltu ja viimeistelemätön panta... vähän samaan tyyliin kuin nuo Venäläiset vitosen pannat. Hieman harmitti, että tuon hintainen panta näytti halpispannalta, mutta koska pikku virheet eivät käyttöä haittaa, annoin asian olla.

Panta hankittiin juhlapanaksi, sitä käytettäisiin vain näyttelyissä ja muissa sellaisissa tilanteissa, joissa valjaat ovat liian epävarmat (koirillani on loistava kyky sukeltaa valjaista ja liian löysistä pannoista ulos). Paluumatkalla Virosta, jolloin panta oli viidettä kertaa Möttösen kaulassa, panta yllättäen petti. Onneksi tämä tapahtui vasta kotimatkalla ja lähes kotiportilla, eikä erimerkiksi laivasatamassa Helsingissä, jossa koiria ulkoilutimme. Pantaa kasassa pitävä niitti oli irronnut ja kun pantaa sitten ihmeissäni tutkin, irtosi toinenkin niitti, helposti ja vaivattomasti, ilman mitään voiman käyttöä. Lienee sanomattakin selvää, että olin aika ällistynyt.

Otin yhteyttä pannan myyjään ja ilmoitin halukkuuteni purkaa kauppa. Mutta sepä ei käynytkään niin yksinkertaisesti kuin luulin. Myyjä kieltäytyi palauttamasta rahoja. Lupautui kyllä korjaamaan pannan, mutta kun kieltäydyin, lupasi sitten ehkä lähettää uuden, mutta kauppaa ei suostunut purkamaan. Ei ole kuulema hänen vikansa, jos niittitoimittaja toimittaa hänelle välillä viallisia niittejä. Tässä kohdin täytyy kyllä sanoa, että minun mielestäni niittejä ei edes oltu kiinnitetty kunnolla. Mitään jälkiä ei niiteissä tai nahassa ollut pihdeillä kiristämisestä tai vasaralla lyömisestä, ja tämän totesi tuttu suutarikin, jolle pantaa näytin. (Minulla on samalta valmistajalta toinenkin panta, jonka niiteissä ja nahassa selvästi näkyy käsittelyn jäljet).

Että se siitä suomalaisen suosimisesta. Saa nähdä miten tämän asian kanssa käy. Missään nimessä en ota uutta riskiä, eli en kelpuuta korjattua, enkä uusittua tuotetta, koska en enää uskalla luottaa noiden kestävyyteen. Käytän pantoja koirilla juuri niissä tilanteissa, joissa koira ei missää nimessä saa päästä irti, eikä nuo pannat enää täytä sitä tarkoitusta. Buffylle tilatussa pannassa niittejä sentään on kaksi paria, joten jos yksi pettää, ei välitöntä vaaraa pannan hajoamiseen ole. Sitä ehkä uskallan käyttää, mutta en tuollaista yhdellä niitillä varustettua, etenkin jos on suurin piirtein normaalia, että aina välillä pantoihin eksyy viallisia niittejä. Saa nähdä jääkö minulle seinälle roikkumaan 50 euron koriste, vai saanko rahat takaisin. Kuluttajaneuvojaan olen jo ottanyt yhteyttä, sen verran ottaa päähän tuo rahan hukkaan heittäminen, katsellaan miten asia etenee.

Jaa, että miksikö tämän tänne kirjoitin... purkaakseni kiukkuani ja kertoakseni mielipiteeni suomalaisesta laadusta.

Möttöselle on nyt hankittu virolaisvalmisteinen nahkapanta, hintaa oli 12 euroa. Muovi"timantit" siitä toki puuttuvat, mutta muuten on tyylikäs ja siisti. Hillerin samanlainen on jo vuoden kestänyt siistinä ja ehjänä. Joten, suosi suomalaista, mutta osta ulkolaista.

Pahkasika joutui Siperiaan, eikun Lappeenrantaan

Möhköfantti Möttösen pikakäväisy Lappeenrannassa osoittautui luultua pidemmäksi ja kamalammaksi kokemukseksi.

Möttönen otti osaa Lappeenrannan koiranäyttelyyn maanantaina 13.4.

Hypättiin Hannan ja Vallun punaisen Skodan kyytiin ja ajateltiin, että pikaisesti käväistään kääntymässä Lappeenrannassa. Pääsiäisen kunniaksi handleri-emäntä päätti myös pukeutua hieman juhlavammin, hameeseen ja laittoi ihan nylonitkin jalkaan. Ja koko asun kruunasi kesäiset sievät pikkukengät. Myöhemmin molemmat ajatukset, siis se pikakäväisy ja hame, osoittautuivat huonoiksi ideoksi, kun kuvaan astui mukaan se Siperia.

Koska Salukit esiintyivät jo varsin varhaisessa vaiheessa aamulla, lähdimme matkaan hyvissä ajoin, kohti Lappeenrannan jäähallia, jossa näyttely pidettiin. Joku järkevämpi olisi jo tuosta jäähalli -sanasta tajunnut, että siellä on kylmä, vaikka ei paikassa ikinä olisi käynytkään. Tämä kirjoittaja on käynyt useammankin kerran, eikä silti tajunnut, että siellä saattaisi olla kylmä, vaikka sitä jopa varoiteltiin foorumilla jos toisellakin.

Saavuimme siis Lappeenrantaan hyvissä ajoin. Salukit käväisivät kehässä tuossa yhdentoista korvilla, ja sitten odoteltiin, ja odoteltiin, kun joku oli katsonut vähän väärin whippettien arvostelun alkamisajan. Varpaat taisivat paleltua jo jossakin siinä salukiurosten nuorten luokan paikkeilla, syväjäätyminen uhkasi jo ennen parasuros kehää. Eipä ollut kivaa Möttöselläkään häkissään kahdesta takista ja paksusta peitosta huolimatta. Eipä siinä sitten muu auttanut, kuin napata Pahkasika kainaloon ja kiivetä ylös katsomoon, jossa oli hieman lämpimämpi. Siellä sitten nökötettiin kuin kanat orrella Möttösen kanssa, Möttösen juuri leikattujen kynsien repiessä uudet nylonit muodikkaaksi verkkomalliksi. Onneksi ei tarvinut yksin olla, samalla orrella seuraa meille piti Hilma-sisko omistajansa kanssa. Siinä se parituntinen menikin hampaat kalisten kulumisia vaihdellessa.

Kun sitten tuli aika siirtyä kehän puolelle, tuntui kuin olisi sukeltanut hyiseen avantoon, kun taas lattiatasolle jouduttiin. Whippettien kehä kun oli vielä vähemmän viisaasti sijoitettu suoraan ulko-ovien viereen, jossa kävi kylmä viima koko ajan. Ei ollut mukavaa riisua takkia, ei itseltäni, eikä Möttöseltä. Eipä auttanut, takit pois, ja kehään tutisemaan. Avoimen luokkaan oli ilmoittautunut 11 whippet-tyttöä, joista kai joku oli ymmärtänyt jäädä kotiin lämpimään, mutta aika monta whippettiä kehässä kuitenkin oli. Sitä saattaisi luulla, että Möttönen rasvakerroksineen ei palelisi, mutta kylläpä tuo paleli. Mexi parka tutisi ja tärisi, ja hampaat kalisivat (niin, että jos joku kehän laidalla ihmetteli sitä outoa ääntä, se tuli Möttösen kalisevista hampaista). Siinä sitten yritettiin vääntää kylmästä kangistuneita whippettejä jonkinlaiseen edustavaan asentoon, vaikka lähinnä kai muistuttivat sahapukkeja. Hilma-siskon tuli niin kylmä, että tuomari oli huomaavinaan neidin ontuvan. Liekö sitten kylmä jäykistänyt, vai mikä, mutta Hilmalle tarjottiin punainen nauha ja kiitettiin osallistumisesta. Arvostelu kyllä oli erittäin hyvä, ja viime syksynä ongelmia aiheuttanut pöydällä seisominenkin sujui nyt mallikkaasti, joten ihan mukavastihan tuo meni Hilmalla. Möttönen ei ontunut, vaikka ei se kai kaukana ollut sekään, niin jäykkää oli kohmeisen whippet-paran meno. Möttönen palkittiin erinomaisella, ja kakkossijalla avoimessa luokassa, varsin mukavan arvostelun kera. Loppujen lopuksi Möttönen sijoittui parasnarttukisassa kolmanneksi. Paras narttu oli Pipsqueak Metsämansikka. Voiton vei Amerikan setä Bueno ( Fanfare's Too Cool To Care), Bravo-iskän ollessa urosten kakkonen.

Jostakin kummasta syystä emme tällä kertaa jääneet shoppailemaan, vaan pakkasimme tavaramme pikavauhdilla ja suuntasimme kohti Kotkaa. Möttönen oli tulomatkalla kovasti protestoinut etupenkin jalkatilassa matkustamista, mutta kotimatkalla tyytyi osaansa erittäin tyytyväisenä, puhalsihan lämmityslaite lämmintä suoraan Möttösen paikalle. Kohmeinen ja väsynyt Möttönen nukkuikin tyytyväisenä koko kotimatkan lämpimässä autossa.

Tihulaiset Eestinmaalla

Pakkasimme Hannan kanssa lainaSkodan täyteen tavaraa ja koiria perjantai-iltana. Autoon ängettiin käsittämättömän tavaramaarän lisäksi Möttönen ja Clea, sekä salukipojat Vallu ja kisaturisti Simpu. Ryhmäämme liittyi vielä Helsingistä Virpi äitinsä ja Saga-salukin kera. Sitten vaan Skoda laivaan ja Tallinnaan. Tallinnassa yövyimme Eevan luona. Eevalla on saluki, Vallun tytär Ramira. Lauantaiaamuna jatkoimme matkaa Rakvereen, n. 100 km päähän Tallinnasta.

Tuomarina sekä salukeilla, että whippeteillä oli Markku Mähönen Suomesta. Ensin pyörähtivat kehässä salukit, joita oli ilmoitettu neljä. Onnistuneesti alkoi reissumme, sillä voiton vei Vallu ja paras narttu oli Saga, josta tuli myös Eestin muotovalio. Whippettejä oli ilmoitettu mukaan 13, joista yksi suomalaiswhippet oli jäänyt kotiin. Clea sai patsastella valioluokan kehässä ylhäisessä yksinäisyydessään, Mexillä sentään oli avoimessa luokassa seuranaan toinen whippet. Molemmat Tihulaiset todettiin erinomaisiksi rotunsa edustajiksi, ja Clea päätyikin parasnarttukisassa kakkoseksi, ja sai Eestin sertin, joka tarkoittaa tietty sitä, että Cleasta tuli myös Eestin muotovalio (sen lisäksi, että on jo Suomen ja Venäjän muotovalio). Paras wippet oli ihastuttava junioriluokan narttu Satangin Apsolute Carrot, joka on Clealle läheistä sukua sekä isänsä, että äitinsä kautta. Eestissä junioreilla on omat sertinsä, ja siksi serti sitten siirtyi Clealle siis. Parasta urosta ei valittu, koska ainoa uros sai EH:n. Möttönen ei lainahandlerin kanssa oikein jaksanut keskittyä, ja käteltiin parasnarttukehästä pihalle ilman sijoitusta, tiedä sitten oliko syynä käytös vai ne kuuluisat ylimääräiset kilot.

Päivästä tuli pitkä, sillä Vallu osallistui rymäkilpailuihin, ja Mexi meni juniorhandler koiraksi Eevan tyttärelle Lilianelle. Möttönen ja Lilian viihtyivät hyvin keskenään, mutta eivät valitettavasti hienosta yhteistyöstään huolimatta sijoittuneet. Mexi jaksoi hienosti patsastella kehässä pitkät ajat, siitä täydet pisteet Möttöselle.

Vallu sijoittui ryhmäkilpailussa 3. ja ryhmän voitti ROP Whippet Apsolute Carrot, joka oli sitten vielä BIS-2... että ei Clea huonolle hävinnyt.

Tässä tämä lyhykäisyydessään, laajempi matkaraportti tulossa pian kuvien kera.