lauantai 2. huhtikuuta 2011

Onpa aika kulunut.

Siis onko todellakin totta, en ole kirjoittanut tänne vuoteen. Yli vuosi tosiaan mennyt edellisestä kirjoituksesta.

No, eipä kauheasti ole ollut mitään kirjoitettavaakaan. Samaa hieman tylsää eloa vietetään edelleen saman porukan kesken.

Parissa näyttelyssä käytiin viime vuonna, ihan mukavati meni ja miksei menisi, nättien koirien kanssa. Parit maastokisatkin käytiin ja etanakisoissa radalla. Juoksupuolella ei mennyt mitenkään mainittavasti, sunnuntaiseikkailia taisivat etsiä vieheen sijasta oikean pupun jälkiä.

Buffyn kunto on pysynyt hyvänä, niin hyvänä, ettei Buffy ole elokuun jälkeen syönyt kortisonia. Kovista pakkasista huolimatta talvi meni hyvin ja Buffy pysyi kunnossa, kunhan vaan jätettiin kovimmilla pakkasilla lenkkeily väliin ja lumihangessa tarpominen. Tossuista oli myös todella iso apu. Tämän vuoden helmikuusta lähtien koirahierojaharjoittelija Noora Tanska on käynyt hieromassa buffyn 2-4 kertaa kuukaudessa ja siitä on ollut todella paljon apua. Buffy on käyttänyt takapäätään paremmin kuin vuosiin. Buffy täyttää kesällä 8 vuotta... se tuntuu todella suurelta asialta, Buffyn kohdalla kun nuo ongelmat alkoivat jo heti pentuna, joten jokainen vuosi on ollut vähän niin kuin bonusta. Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että Buffy saattaa ihan oikeasti saavuttaa mummokoiraiän <3

Yksi iso menetys tapahtumaköyhään vuoteen kuitenkin mahtuu, Mara. Koska taloudellisista syistä ja aikapulan vuoksi en Maralle pystynyt pihankoristetta aktiivisempaa elämää tarjoamaan, annoin Maran pois keväällä 2008, loppuelämän kotiin. Tuon parin vuoden aikana vastaan tuli ongelmia ja sopimusrikkomuksia. Joulukuussa 2009 sain tuntemattomalta ihmiseltä vinkin käydä tarkistamassa Maran tilaa ja kävinkin. Olisin tuolloin halunnut Maran hakea pois, sen verran huonoissa oloissa poika asusti. Vuoraaja ei kuitenkaan halunnut luopua Marasta ja päätin hänen antaa pitää Maran kunhan talli vaihtuu parempaan ja näin kävikin. Yllättäen kuitenkin toukokuussa vuokraaja ilmoitti haluavansa palauttaa Maran ja heti, vaikka meillä oli sopimus 1 kk irtisanoutumisajasta, jotta ehdin hankkia uuden tallipaikan. Nyt piti sitten Mara majoittaa ensimmäiseen talliin jossa oli vapaa paikka. Paikka ylitti budjettini reilusti ja sinne oli matkaa aika lailla. Maran kunto osoittautui huonoksi, sen selkä oli saatu täysin jumiin ja liikkuminen oli vaikeaa ja tästä johtuen Mara vastusti ratsastusta todella paljon. Siinä lienee syy äkilliseen palauttamiseen.

Kesä meni hieromalla ja ratsain jumppaamalla ja halvempaa tallipaikkaa etsiessä. Syksy tuli liian pian. Halvempaa tallipaikkaa ei löytynyt, tuossa kunnossa olleelle Maralle ei voinut vuokraajaa ajatellakaan, ei kukaan olisi maksanut tuollaisella köpötteystä mitään ja enkä siis saanut ketään jakamaan kuluja. Lisäksi Mara olisi tarvinut osaavaa hierojaa hoitamaan lihaksiaan ja sekin olisi maksanut liikaa. Olin aika pahasti umpikujassa.

Olin Maran jo kerran aiemmin myynyt ja ostin takaisin kaksinkertaiseen hintaan vajaan 6 kk kuluttua kun se oli neljännellä omistajalla myynnissä minulta lähdön jälkeen. Maran selkä oli tuolloinkin järkyttävässä kunnossa, se oli laiha ja lihakseton, en meinannut sitä tunnistaa kun se kuljetuskopista ulos käveli. Pitkällä kuntoutuksella sain sen kuntoon ja omaksi itsekseen. Koska myyminen ei enää koskaan tulisi kysymykseen, päätin antaa sen vuokralle tai itseasiassa annoin sen ilmaiseksi pois niin, että "vuokraaja" sai täyden hallintaoikeuden Maran loppuelämäksi, minulla oli vain omistusoikeus, joka esti Maran eteenpäin myynnin. No, tässä sitä taas oltiin, samassa pisteessä kuin myynninkin jälkeen. Kipeä poni, jota minulla ei ollut aikaa, eikä etenkään rahaa laittaa kuntoon.

Olin siis täydellisessä umpikujassa asian kanssa, rahat eivät riittäneet sen pitämiseen, eikä vuokraajaa tai halvempaa tallipaikkaa ollut tiedossa. Niinpä ehkä raskaimman päätöksen mitä olen tähän mennessä eläinten suhteen tehnyt ja päätin, että Mara lopetetaan. Aikaisena syyskuun aamuna kävin Maran laittamassa autoon viimeisella matkalleen. Se oli Maran huonon elämän loppu ja se oli minun 30-vuotisen hevosharrastuksen loppu. Näen edelleen välilllä öisin painajaisia siitä päivästä enkä todennäköisesti pysty koskaan antamaan anteeksi itselleni enkä kohtalolle sitä mitä Maralle tapahtui. Kaikki vain ja ainoastaan rahan tähden ... raha, inhoan vain yhtä asiaa enemmän kuin rahaa, rahan puutetta. Vielä aamulla ennen Maran lähtöä toivoin, että elämä olisi kuin ponikirjat... ilmaantuisi joku ihme joka pelastaisi Maran, mutta sitä ihmettä ei ilmaantunut.

Olen pahoillani Mara, kaikesta.